Kehonkuva on näyttely kehollisuudesta. Näyttely kokoaa yhteen kehon kuvia, aiheiltaan ja muodoiltaan ajankohtaisia nykytaiteen teoksia, joissa tarkastellaan kehon esittämisen käytäntöjä ja kehollista kokemusta. Näyttelyssä on mukana yksitoista Suomessa toimivaa kuvataiteen ja esittävän taiteen tekijää. Esillä on videoteoksia, installaatioita, valokuvia sekä ääni- ja tanssiteoksia.

Lisätietoa ja oheisohjelmaa

Näyttelyluettelo 

Näyttelyopastukset suomeksi sunnuntaisin klo 14.

Näyttelyn tanssiteokset

  • la 2.12. klo 15 Anna Torkkel: Present
  • la 13.1. Masi Tiitta ja Anna Torkkel

Sukupuolittunut identiteetti ja sukupuolien moninaisuus

Monet aihetta näyttelyssä käsittelevät taiteilijat käyttävät teoksissa omaa kehoaan. Kuka asettaa esille ja kenet, on kehon kuvien esittämisen keskeisimpiä kysymyksiä. Artor Jesus Inkerö (s.1989) tutkii sukupuolittunutta identiteettiä. Kehollisessa projektissa Inkerö muokkaa vartaloaan ja sen eleitä vastaamaan vallitsevaa ja perinteistä maskuliinisuuden ihannetta. Hänen teoksensa muodostavat kokonaisuuden, jossa tarkastellaan sukupuolen performatiivisuutta: opittuja eleitä, konventioita, normatiivista sukupuolen ilmaisua.

Kiinnostava katsaus sukupuolen moninaisuuteen, ja siihen millä tavalla kehollisen kokemuksen sanallistaminen on muuttunut 2000-luvulla, on Aurora Reinhardin (s.1975) Poikatyttö-videoteos (2002). Sukupuolen kokemukseen on tänä päivänä käytettävissä jo aivan toisenlainen sanasto kuin 15 vuotta sitten.  

Kehon materiaalisuus

Kehollisuutta voidaan tarkastella materiaalisuuden näkökulmasta, aistienvaraisuutena ja kehon muistina. Ruumis on kokonaisuus, joka toimii myös biologian sille asettamin ehdoin. Niina Tervon (s. 1983) veistoksissa niiden materiaali, hiekka, valuu lattialle ja teos vapautuu taiteilijan sille määrittelemästä muodosta.

Käyttäytymismallit ja niiden sääntely

Museotila ja vakiintuneet käyttäytymismallit ohjaavat kehon liikkeitä; aistein kokemista rajoitetaan usein silmän alueelle ja kielto koskea teoksiin vaikuttaa museokokemukseen. Essi Kausalaisen (s. 1979) Kehonkuva-näyttelyyn tekemä ääniteos johdattaa yleisön kiinnittämään huomiota Wäinö Aaltosen museon aistumukselliseen kokemiseen.

Yhteiskuntaan liittyy vallankäyttöä ja kurinpitoa, joille keho on tahtomattamme alttiina. Käyttäytymistä säätelevä museotila on yksi esimerkki kehoja järjestelevästä ja ideaalikehon muotoa määrittelevästä instituutiosta. Reija Meriläisen (s. 1987) teokset tapahtuvat yhteisöissä, jotka toimivat yhteisesti sovittujen sääntöjen alaisuudessa ja jotka usein ovat sosiaalisesti jännitteisiä, esimerkiksi pelit tai YouTube-kanava. Virtuaalia ja reaalia on mahdotonta erottaa toisistaan, siksi kysymys kehollisesta läsnäolosta on entistä monimutkaisempi.

Ihanteet, ideaalit ja normit

Osa näyttelyn teoksista rinnastuu tietoisesti Wäinö Aaltosen (1894–1966) veistoksiin, joita on pysyvästi esillä museon aulassa ja terassilla. Aaltosen veistosten ideaalivartalot, Työ ja tulevaisuus -veistossarja ja Suomen neito, naisen ja miehen kuvat, ovat jalustalle asetettuja klassisten ihanteiden mukaisia näkemyksiä kehosta. Artor Jesus Inkerön teos Justin on ripustettu banderollikuvana museon julkisivuun, jossa se rinnastuu Aaltosen veistoksiin. Kuvataide, museot, sosiaalinen media, julkinen, ja yhä useammin kaupallistettu, tila asettavat ideaaleja ja normeja, joihin vertaamme ja vertaudumme. Kehonkuva-näyttelyssä hahmotetaan ja analysoidaan nykytaiteen keinoin kehon kokemusta.

Kehonkuva
Wäinö Aaltosen museo
20.10.2017–14.1.2018

Aukioloajat ja hinnasto

Kuva: Jani Ruscica ja Sini Pelkki: Screen Test (For A Living Sculpture), 2012, video. Tilaaja: MoMA/PS1 ja Creative Time