Vapaa taide ja moraalipaniikki

Saako siis toisen ihmisen kärsimyksestä tehdä taidetta jos tarkoitus on hyvä?

Onko oikein tehdä muiden kärsimyksestä taidetta – vai onko tärkeämpää käsitellä taiteen avulla asioita joista muuten vaiettaisiin?

Ajatusleikki: Jäät kaupungilla kävellessäsi suojatiellä auton alle ja loukkaannut pahasti. Joku teini ottaa onnettomuudestasi kuvan ja lataa sen sosiaaliseen mediaan. Kuuluisa taiteilija nappaa kuvan netistä ja tekee siitä taideteoksen ja vie sen galleriaan. Teos myydään näyttelystä hintaan 15 000 €. Kun taiteilijalta kysytään teoksen taustoista, hän vastaa, että halusi nostaa yleiseen tietoisuuteen autoilijoiden piittaamattomuuden ja liikenteen turvattomuuden. Onko tämä teos sinusta ok?

Toisen ihmisen objektivointi ja välineellistäminen kuvissa ja alistaminen katseelle on viime vuosina yhä enemmän ja enemmän asetettu kyseenalaiseksi. Maailman kuvavirta lisääntyy instagramin ja muun sosiaalisen median myötä: pelkästään instagramiin lisätään yli 80 miljoonaa kuvaa päivittäin. Kun ihan kaikkea kuvataan, banaaliuteen saakka, korostuu ihmisillä tarve hallita sitä kuvaa, mikä heistä leviää maailmalle.

Onko oikein tehdä muiden kärsimyksestä taidetta, vai onko tärkeämpää käsitellä taiteen avulla asioita joista muuten vaiettaisiin? Saako taiteilija tehdä mistä tahansa aiheesta tehdä taideteoksia ja saako niistä tehdä taidenäyttelyitä? Olisiko oikein tuoda näyttelyyn teos joka kuvaa hukkunutta pakolaispoikaa? Kyse ei pohjimmiltaan ole taiteen muodosta tai sisällöstä vaan siitä, saako toisen ihmisen ottaa ruumiin oman taiteen tekemisen materiaaliksi, lupaa kysymättä. Ja saako toisen ihmisen kärsimystä käyttää materiaalina? Onko kuolleen lapsen ruumiin käyttö aiheena ihan okei, kun siitä on kuitenkin jo otettu uutiskuva?

Kuvassa yllä Anssi Pulkkisen Street View (Reassembled), 2017 on syyrialaisen pommituksessa tuhoutuneen talon rauniot, jotka Pulkkinen osti syyrialaiselta perheeltä ja kuljetutti Eurooppaan. Talon omistaja haluaa pysyä nimettömänä eikä paikkaakaan ole ilmoitettu. Teos on esillä Wäinö Aaltosen museon edustalla Sisällissota –näyttelyn ajan. Kuvassa teoksen päällä on vielä kuljetuksen aikaiset suojaverkot. Kuva: Jonni Saloluoma

Uutiskuva ja taideteos ovat kuitenkin kaksi aivan eri kuvalajia. Uutiskuva pyrkii välittämään tietoa maailmasta sellaisenaan, vaikkakin kuvaaja tekee toki valintoja ja rajauksia. Mutta taideteos on aina tulkinta ja se myös luetaan eri tavalla ja teoksen esityskonteksti on olennaista. Se on sitä joko tarkoituksella (paikka- ja tilannesidonnainen taide) tai se väkisinkin tulee osaksi itse teosta, ei pysy taustalla tai kehyksenä vaan valuu sisään teoksen osaksi sekä fyysisesti että diskurssiksi, siksi kontekstiksi, jossa teoksesta keskustellaan. Kun taiteilija tekee – oikeastaan mistä tahansa aiheesta – teoksen, jonka hän tuo galleriaan tai museoon tai tekee siitä julkisen taiteen installaation, hän tuo sen objektin taideinstituution kontekstiin. Riippumatta siitä, mikä aihe tai esine on, se muuttuu taideobjektiksi, jolloin sen olemassaolon status ja idea muuttuu. Se alistetaan taidemaailman käytänteille ja arvotetaan taidemaailman sääntöjen mukaan. Se asetetaan museon seinälle tai jalustalle ja siihen suunnataan valot, jotta se esiintyisi mahdollisimman edustavasti. Sille asetetaan myyntihinta ja vakuutusarvo. Jos se päätyy museoon, siihen sovelletaan museon kokoelmien säilytyskäytäntöjä, joiden tarkoituksena on mahdollisimman pitkä säilyminen. Ennen kaikkea se on katseelle alisteinen taideobjekti, jonka arvo on lähinnä siinä miten se suhteutuu taidehistorian kontekstiin.

Taiteilija on aina itse viime kädessä vastuussa teoksistaan, mutta myös näyttelyn järjestäjällä on oma vastuunsa. Yleisöllä taas vapaus arvostella ja tulkita. Ottaen huomioon, että yleisö on heterogeenista, on oletettavaa, että taide ärsyttää tai loukkaa. Näin on ollut aina: Jo monet Suomen taiteen kultakauden ajan teokset ärsyttivät tai ne koettiin moraalittomiksi, jopa henkilökohtaisesti loukkaaviksi. Joskus provokaatio on tarkoitushakuista (googleta ”Succés de scandale”). Ja usein, vaikka taidenäyttelyn tai teosten tarkoituksena ei olisi provosoida ketään, löytyy joku, jolla mahtuu aika monta hernettä sieraimeen, palkoineen. Jopa teos, joka ei esitä yhtään mitään muuta kuin itseään, voi saada aikaan moraalisen paniikin.

Taiteen etiikka: ekstralyhyt oppimäärä

Taiteen etiikka on perinteisesti jaettu kahteen eri leiriin: autonomismiin ja moralismiin. Autonomismin ajatuksena on, että taide on olemassa vain taidetta varten, täysin vapaana kaikista sidoksista ympäröivään maailmaan. Tästä ajattelumallista on johdettu estetismi, jonka mukaan taidetta tulee arvottaa vain esteettisin perustein tai ylipäänsä yksin taiteelle ominaisin perustein: muodolliset ominaisuudet määrittävät taiteen arvon. Äärimmäisin muoto on formalismi ja periaatteessa voidaan myös sanoa, että tämä ajattelu on johtanut myyttiin taiteilijasta nietzscheläisenä tai objektivistisena geniuksena, joka on yhteiskunnan yläpuolella ja vapaa yhteiskunnan normeista ja moraalista. Ympärillään olevia ihmisiä kaltoin kohtelevat miestaiteilijat, joilla riittää keltaista eritettä kupolissa, ovat tämän paradigman tulos.

Moralismin mukaan taas taide on aina sidottava ympäröivän yhteiskunnan moraaliin ja yhteisön arvoihin. Moraaliset seikat täytyy ottaa aina huomioon taiteen arvoa punnittaessa, ja viime kädessä teoksen moraalinen laatu määrittää hyvän taiteen. Tästä ajattelusta voisi käyttää esimerkkinä tämän hetken taidekeskustelua, joka korostaa taiteen ”hyvää tekevää terveysvaikutusta”. Taide on tällöin instrumentalistista ja siis sidottu utilitaristisiin päämääriin, monetaristisesti mitattaviin määreisiin: taiteen olemassaolon perusta on kansalaisten hyvinvointi: sairaudet vähenevät, sotekulut pienenevät, rahaa säästyy. Kansalaisten hyvinvointi lisää työn tuottavuutta ja työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa lisää rahaa osakkeenomistajien taskuihin.

Kaisaleena Halinen, Pro et Contra, 2018. Kuva Jonni Saloluoma.

Mutta jos taide alistetaan vain hyvän elämän tai kansalaisten hyvinvoinnin edistämiselle, kuka määrittää hyvinvoinnin ja hyvän elämän? Kuka määrittää raja-arvot hyvää elämää edistävälle taiteelle? Annetaanko julkista tukea vain taiteelle, jolla voidaan mitattavasti osoittaa olevan hyvinvointia lisäävä vaikutus? Kuka määrittää mittarit?

Toisaalta, voiko moralismia välttää kun tehdään teoksia vaikeista asioista? Eikö se tule automaattisesti mukaan jos taiteilijan intentio on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen? Taide on tehokas eettisten kysymysten esilletuoja ja kyseenalaistamisen väline. Taiteella voisi olla potentiaali muuttaa maailmaa ja muokata mielipiteitä ja ajattelua, joten taiteilijan vastuu korostuu.

Onneksi nykyään vallalla oleva länsimainen taidekäsitys on kehittynyt ja päässyt kutakuinkin eroon edellämainitusta vastakkainasettelusta. Taiteella on yhä itsenäinenkin arvo, mutta varsinkin taidenäyttelyitä tehdessä huomioidaan konteksti: suhde taidemaailmaan, suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja yleinen merkitys. Ja toisaalta meillä on myös taiteilijoita, jotka taide on nimenomaan väline yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiselle. Taiteen monimerkityksellisyyttä ja kulttuurillista pluralismia ei voida enää sivuuttaa merkityksettömänä. Toisaalta voidaan myös sanoa, ettei epäeettinen taide ole suoraa seurausta taideinstituution autonomisesta asemasta.

Saako siis toisen ihmisen kärsimyksestä tehdä taidetta jos tarkoitus on hyvä?

Entä saako näyttelyssä tulla paha olla?

VOIKO TAIDE PELASTAA MAAILMAN?

WAMissa 5.10.2018 avautuvan Sisällissota -näyttelyn kuraattori Jonni Saloluoma pohtii kolmessa blogitekstissä taiteen etiikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa sekä sodan kauhujen kuvaamisen problematiikkaa. Tämä on blogisarjan kolmas kirjoitus.

Näyttelykuraattori, tutkija Jonni Saloluoma WAMissa.

Tietoa kirjoittajasta

Jonni
Saloluoma
tutkija, kuraattori
Turun museokeskus