Ahmatova, museot ja kantaa-ottavuus

Kävin hiljattain Gdanskissa toisen maailmansodan museossa. Museon roolista ja sanomasta on siellä käyty keskustelua ja Puolan uusi hallitus vaati museon näyttelyyn joitakin muutoksia. Valtapuolueen mielestä museossa olisi pitänyt kertoa sodasta vain puolalaisesta näkökulmasta.  Joitakin päälle liimatun oloisia osia näyttelyssä esiintyykin, mutta sensitiivisen ääniopastuksen kautta kuljettava kokonaisuus oli vaikuttava kuvaus fasismin noususta ja Puolan karusta kohtalosta maailmansodan aikana. On hiukan kuin Timothy Snyderin Tappotanner-kirja (2014) olisi näyttelyssä herätetty henkiin. Snyderhan kirjoittaa ajanjaksosta vuosien 1930 ja 1945 välillä Ukrainassa, Puolassa, Valko-Venäjällä ja Baltian maissa. Snyderin tappotantereeksi nimeämällä joukkotuhoalueella Stalin ja Hitler kilpailivat maanmiestensä ja vihollisväestön tappamisella ja orjuuttamisella.

Gdanskin II maailmansodan museosta. Kuva: Olli Immonen, TMK.

Wäinö Aaltosen museon 51 näyttelyvuoden avannut Hannu Väisäsen näyttely liittyy omalla tavallaan samaan tematiikkaan. Keskiössä on venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1889–1966) ja hänen elämänsä Stalinin ajan Neuvostoliiton väkivaltajärjestelmän puristuksissa. Puolassa Stalin pyrki järjestelmällisesti tuhoamaan puolalaisen sivistyneistön, tunnetuimpana esimerkkinä Katynin joukkomurhat.  Luokkasodan logiikan mukaisesti Stalin vainosi tappotantereellaan varakkaiden kulakkien ohella sivistyneistöä - kuvataiteilijat, kirjailijat ja runoilijat olivat vaarallisia henkilöitä.

Ahmatova oli Neuvostoliitossa pitkään julkaisukiellossa ja pahimpien vainojen aikaan hän poltti juuri kirjoittamansa runot kun hänen ystävänsä olivat ensin opetelleet ne ulkoa. Tätä soveltaen Väisänen on jättänyt näyttelykävijöille viestin – opetelkaa runo ulkoa, polttakaa se ja tuokaa tuhka näyttelyyn ruukkuun.

Väkivaltakoneiston käyttäminen yksittäisiä ihmisiä ja ihmisryhmiä vastaan saattaa tuntua vieraalta nykypäivänä. Valitettavasti kaikki on edelleen mahdollista. Monissa maissa valta keskittyy ja riippumaton tiedonvälitys on ajettu marginaaliin, valtamediat ovat hallituksen ohjauksessa.

Ahmatovan kohtalo on siis yhä ajankohtainen ja muistamisen arvoinen.

Se tekee Hannu Väisäsen näyttelystä tärkeän ja ajankohtaisen. Suomea on pitkään pidetty sananvapauden mallimaana ja se on turvattu meillä perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapauslistalla Suomi olikin usean vuoden ajan ykkösenä, ei kuitenkaan enää. Sananvapaus on yksi länsimaisen demokratian peruspilareista, mutta sen ylläpito voi olla yllättävän vaikeaa.

Voivatko museot ottaa kantaa ympäröivään yhteiskuntaan? Voivat, kuten nämäkin kaksi museoesimerkkiä ja esimerkiksi Ateneumin kannanotot pakolaiskriisiin osoittavat. Tai nyt vuoden 1918 muistovuonna monet sisällissotaa käsittelevät näyttelyt tai projektit. WAMiinkin avautuu sisällissota-näyttely syksyllä.

Kantaa voi kuitenkin ottaa ja yhteiskuntaan vaikuttaa useammalla tavalla, ei pelkästään näyttely- tai pedagogisella toiminnalla. Yksi vaikuttamistapa on museoiden kulttuuriperintötyö. Mekin osallistumme ja vaikutamme erilaisin kannanotoin ja lausunnoin viikoittain kulttuuriperinnön ja ympäristön suojeluun.

Aina on kuitenkin terveellistä kyseenalaistaa omaan toimintaansa. Kuten Tampereen työväen teatterin uusi johtaja Otso Kautto pohti Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 23.3.2018), onko yhteiskunnallinen teatteri enää ylipäätään mahdollista vai onko se vain puhetta saman mielisille? Samalla tavalla voi miettiä miten esimerkiksi näyttelytoiminnan kautta tehdyt valinnat ja kannanotot vaikuttavat? Vaikuttavatko ne vain jo valmiiksi uskovaisiin? Entä olemmeko me kannanotoissamme oikeassa?

Ylin kuva: Hannu Väisäsen teos Mustamaijan kolina, 2017, öljy kankaalle (rajattu). Kuva: Isabelle Jan, Studio 8/TMK.